KUN KAIKKI EI MENE NIINKUIN TOIVOISI

Koko ikäni olen liikkunut paljon, en ole malttanut pysyä paikallani, kai sen vuoksi opin kävelemäänkin tavallista aikaisemmin. Täytyi päästä näkemään maailmaa. Kun lukion jälkeen muutin pois kotoa mukaan tuli tankotanssi, ensin kerran viikossa kunnes myöhemmin se ei enää riittänyt. Vietin kokoajan enemmän aikaa studiolla. Tankotanssin lisäksi juoksin, tein lihaskuntotreeniä, liikunnasta tuli hyvä fiilis, todella iso osa elämääni. Halusin kehittyä, olla parempi.

Kun muutin Helsinkiin, tankotanssistudiosta tuli jollain tapaa toinen kotini. En enää juossut yhtä paljon, mutta joka viikko kuitenkin. Vietin lähes kaiken vapaa-aikani minkä pystyin tankotanssistudiolla. Sain uusia kavereita ja treeneissä oli aina hauskaa. Tankotanssi on paras urheilulaji jonka tiedän. Todella monipuolista ja kehittävää liikuntaa, joka on vielä hauskaakin. Mitä muuta saattoi toivoa? Treenasin paljon, nautin siitä. Toki väliin täytyi aina mahduttaa lepopäiviä, että taas jaksoi. Kehityin kai verrattain melko nopestikin, niin ainakin kuulin, mutta halusin vain oppia lisää.

Viime keväänä, nousin eräänä aamuna sängystä ja tuntui kuin polvi pettäisi altani. Ajattelin, että kuvittelen vain kyllä se menee ohi. Tuli seuraava aamu ja polvi jatkoi turpoamistaan ja tuli todella kipeäksi. En enää tiennyt mitä minun pitää tehdä. En ollut loukannut polveani mitenkään, mutta se ei enää kantanut joka askeleella ja käveleminen sattui. Soitin lääkäriin, josta neuvottiin ottamaan kipulääkettä ja odottamaan muutama viikko, sairaanhoitaja sanoi kipuilun olevan ihan normaalia välillä.

Ensimmäisenä vastaan tuli turhautuminen, tarvitsin liikuntaa, olin tulla hulluksi kun en päässyt liikkumaan, mutta minkä minä voin kun jo käveleminenkin sattui. Yritin käydä tankotanssitunnilla, mutta eihän siitä tullut mitään, kun en pystynyt kivun vuoksi tekemään mitään. Kiukutti, turhautti ja ärsytti. Liikkumattomuus ihmiselle, joka on tottunut urheilemaan päivittäin, on melko tuskallista. En kestänyt olla neljän seinän sisällä, mutta en pystynyt lähteä uloskaan lenkille tai treenaamaan. Olin loukussa. Tilanteessa, jossa en koskaan haluaisi olla.

Edelleenkään puolen vuoden jälkeen, en pysty juoksemaan, enkä treenaamaan tangolla kuin satunnaisia juttuja. Se turhauttaa edelleen, mutta ahdistus ei ole enää yhtä paha. Aluksi minua hämmästytti se kuinka paljon vapaa-aikaa muilla ihmisillä on, kun he eivät ole joka päivä treenaamassa. Nyt ymmärrän, että sen ajan voi käyttää muuhunkin kuin urheilemiseen. On löydettävä vaihtoehtoisia keinoja nauttia elämästä. Edelleen mietin joka viikko tankotanssitreenejä ja kuinka kaikki muut ovat siellä, mutta minä en. Sille asialle en kuitenkaan ainakaan juuri nyt voi mitään. Olen kuitenkin päättänyt, että jonain päivänä, olen taas täysillä mukana ja voin treenata niin paljon kuin haluan. Siihen voi mennä vuosi tai päiviä, mutta toivonmukaan ei enää kauaa.

 

-Johanna